Saatan nostaa
maton lattialta...
I
may
take a carpet
and lift it...
Käsityöt syntyvät
uudelleen...
The rebirth of
handiworks...
KÄSITYÖT SYNTYVÄT UUDELLEEN
Pitsiverhot, virkattu matto ja sohvatyyny taipuvat kuviksi, joiden lähteeksi katsoja voi kuvitella mummolan tai vanhojen tavaroiden liikkeen. Taidegraafikko Anna Alapuro esittää uusissa teoksissaan tulkintoja katoavasta suomalaisesta todellisuudesta. Hän on poiminut tunnistettavia yksityiskohtia, jotka kertovat paljon enemmän kuin näyttävät. Jotkut löytävät esineet vielä kotoaan, osa muistaa kuljettaneensa ne sukulaisen kuolinpesästä kaatopaikalle. Yhä harvemmassa rintamamiestalossa syödään enää lihapullia; keitetyt perunat ovat vaihtuneet pastaan ja käsityöt Ikeaan.
Alapuro on ikuistanut virkattuja silmukoita ja solmittuja lankoja, joiden visuaalisuudesta on vastuussa naissukupolvien ketju. Usein käyttöesineiden koristeet ovat saaneet inspiraationsa luonnosta ja ne toistavat muotoja, joiden variaatiot ovat tuttuja kaikkialta maailmasta. Näin syntyy polku, joka alkaa kasveista ja haarautuu primitiivisiin koristekuvioihin, arkkitehtuuriin, taiteeseen ja käsitöihin. Samaa polkua voi seurata Alapuron tuotannossa. Hän on työstänyt orgaanisia muotoja, joista voi löytää soluja, kukintoja ja siemeniä. Aurinkoiset värit korostavat luontotematiikkaa. Aiemmin Alapuro abstrahoi kuva-aiheet niin vahvasti, että teokset olivat dekoratiivisia. Ne olivat saaneet inspiraationsa luonnosta aivan kuin vuosisatojen ikäiset koristeaiheetkin.
Uudet teokset eivät ole koristeellisia, vaan koristeista on tullut teosten aihe. Kauneutta vilpittömästi tavoitteleva käsitöiden maailma tarjoaa loputtoman kuva-arkiston. Alapuro käsittelee modernismin vierastamaa aihepiiriä antaumuksella. Hän seuraa vanhoja jälkiä silmukka silmukalta tai mosaiikki mosaiikilta. Teokset huokuvat ymmärrystä ja inhimillistä lämpöä banaaleillekin sukupolvelta toiselle periytyville käsityömalleille. Ryijytyynyn koristeaihe herää uudella tavalla henkiin, kun se toistetaan taiteena. Materiaalin ja kontekstin muutoksen myötä koristeen jäljentäminen pelkistyy naturalistiseksi havainnoinniksi, joka itse on dekoratiivisuudesta vapaata.
Muutoksen voi havaita Beninissä Villa Karossa keväällä 2003 vietetyn stipendiaattikauden jälkeen. Sama pohjavire säilyi, mutta teokset olivat syntyneet selkeästi tunnistettavista lähtökohdista. Jälkikuvia -teossarjaa Alapuro itse kutsuu näköiskuviksi. Aiheena on afrikkalainen visuaalinen todellisuus. Luonto, tekstiilit ja arkiset esineet ovat muuttuneet kuvasarjaksi, jonka sitoo kokonaisuudeksi yhtenäinen estetiikka. Alapurolle on tyypillistä, että teoksilla ei ole vahvaa yhteistä nimittäjää vaan sarjat syntyvät luovien rinnastusten tuloksena. Tämä vapauttaa hänet tarttumaan hyvin erilaisiin kohteisiin: pitsiverhon rytmikäs pinta voi olla sukua nykyaikaisen toimistorakennuksen valoa heijastavalle lasiseinälle.
Afrikka-aiheissa Alapuro löysi arjen designin. Hän loi kuvia koriste- ja käyttöesineistä, kiinnittäen erityistä huomiota niiden estetiikkaan esimerkiksi kankaan kuvioihin tai lampun muotoon. Näin ne eroavat selvästi hänen varhaisista mustavalkoisista litografioistaan, joissa hän estetisoi esineiden käyttötarkoitusta. Esittävyyden palaaminen luo kuitenkin sukulaisuutta vanhoihin 80-luvun vedoksiin.
Anna Alapuro tunnetaan taidokkaana carborundum-tekniikan käyttäjänä. Nykyään hän ryydittää sen pehmeää jälkeä serigrafialla. Viime aikoina hän on itse alkanut työstää myös uudestaan litografiaa, jota on opettanut vuosikausia. Vanhojen tekniikoiden hallitseminen vaatii käsityöläisen sitkeyttä ja huolellisuutta. Voi ajatella että päädyttyään kuvan luomisesta sen työstämiseen, Alapuro kokee sukulaisuutta antiikin kivenveistäjiin, pitsinnyplääjiin ja afrikkalaisten kankaiden painajiin. Hän kuvittaa ihmisten ikuista tarvetta luoda kauneutta ympärilleen. Se on johdonmukainen valinta taiteilijalta, joka ei itse ole häpeillyt kauneuden tavoittelua.
Veikko Halmetoja